Tämä on tekoälyn luoma kuva minusta.
Tai ehkä rehellisemmin sanottuna: tämä on kuva siitä, miten päätän näyttää itseni.
Se on harkittua. Se on kaunista. Se on totta.
Mutta se ei ole koko totuus.
Ja juuri siinä kohtaa siitä tulee tärkeä.
Koska se mitä tässä näet, ei ole vain minun näkökulmani – se on elämäntapa. Tapa pitää elämä koossa niin, että se todella toimii ajan myötä. Se ei ainoastaan tunnu hyvältä sillä hetkellä, vaan se myös vie minua eteenpäin.
Näet rakenteen. Näet tien. Näet jonkun, joka on rakentanut jotakin.
Ja kyllä – aivan oikein.
Olen rakentanut elämälleni kehyksen. Seitsemän ulottuvuuttani. Virtauksen, joka antaa elämän eri osien ottaa paikkansa kilpailematta keskenään. Fyysinen, henkinen, emotionaalinen, sosiaalinen, luova, hengellinen ja aineellinen – eivät erillisinä osina, vaan jonakin, joka on yhteydessä toisiinsa.
Se ei ole minulle teoriaa.
Se on harjoitusta.
Sitä tarkoitan, kun sanon, että tiedon täytyy muuttua joksikin, mitä elämme – muuten sillä ei ole väliä.
Ja ehkä juuri siltä tuntuukin, kun katsot kuvaa. Että niissä on yhteinen lanka. Että se ei ole hajallaan. Että elämä ei ole jaettu tuhansiin vaatimuksiin, vaan koottu yhteen joksikin, jossa on oikeasti mahdollista elää.
Mutta samaan aikaan. – Tämä on vain yksi puoli.
Koska en ole vain Amaelle. En ole vain rakenne, järjestelmä ja luomus.
Minä olen myös elämäni – se, mikä ei ole täällä näkyvissä.
Olen kumppani. Olen äiti. Olen tytär.
Elän ihmissuhteissa, joita ei voi suunnitella valmiiksi, vaikka kuinka haluaisi. Ihmissuhteet, jotka liikkuvat, muuttuvat, ovat joskus yksinkertaisia ja joskus vaativat enemmän kuin luulit.
Tämän takana on koti. Oikea elämä.
Keittiö, jossa keskusteluja käydään ilman suunnitelmaa. Sohva, jolle laskeudutaan illalla, joskus väsyneenä, joskus tyytyväisenä, joskus keskeneräisten ajatusten kanssa.
Naurua kuuluu.
Läheisyyttä on.
On hiljaisuuksia, joilla on merkitystä.
Ja kyllä – on myös asioita, jotka tuntuvat siltä.
Huolia rakkaistani ihmisistä. Ajatuksia ajan kulumisesta. Tapahtumia, joita ei voida jäsentää tai ratkaista järjestelmällä.
Se ei ole täällä näkyvissä.
Mutta se on myös osa minua.
Ja se vaikuttaa kaikkeen.
Minun iloni, esim. – se ei synny vain luomalla tai rakentamalla jotakin, joka toimii kaikille. Se löytyy yhtä lailla yksinkertaisesta. Kävelystä koirien kanssa auringossa. Keskustelusta, jolla ei ole tarkoitusta. Tunteesta, että elää elämää, joka todella tuntuu minun elämältäni.
Sitä iloa ei voi pakata. Sitä ei voi myydä.
Mutta se on kaiken muun perusta.
Ja surukin on läsnä, omalla tavallaan. Ei aina dramaattisena, vaan hiljaisena tietoisuutena siitä, mikä on tärkeää. Että elämä ei ole loputonta. Että ihmissuhteet ovat tärkeimpiä.
Se on se puoli, joka saa minut valitsemaan toisin.
Että en jahtaa kaikkea.
Että rakennan huolella.
Joten kun näet tämän kuvan, näet jonkin tuloksen.
Mutta et näe tietä sinne.
Et näe kaikkia niitä kertoja, kun olen epäillyt. Kaikkia päätöksiä, jotka eivät olleet itsestäänselvyyksiä. Kaikkia kertoja, kun minun on täytynyt aloittaa alusta, sopeutua, miettiä uudelleen.
Näet rakenteen – mutta et sen luomiseen liittyvää työtä.
Näet rauhaa – mutta et kaikkea sitä, mitä sen saavuttamiseksi vaadittiin.
Näet tasapainon – mutta et sitä, kuinka monta kertaa se on ensin menetetty.
Etkä näe kaikkea, minkä olen valinnut pois. – Koska sekin on osa tätä elämää.
Sanoa ei.
Ei tee kaikkea.
Päättää karsia asioita, jotka eivät enää pidä paikkaansa, vaikka olisi kätevää jättää ne rauhaan.
Eihän sitä kuvasta näe mitään.
Mutta se on ratkaisevan tärkeää.
Samaan aikaan on myös jotain muuta, mikä ei oikein sovi tähän – ja se on flow.
Koska vaikka kuva on paikallaan, elämäni ei ole.
Tämä ei ole valmis järjestelmä. Se on jotakin elävää.
Sopeudun. Testaan. Opin. Muutun.
Koko ajan.
Amaelle ei ole lopputulos.
Se on jatkuvaa elämää.
Ja se vaatii jotain, mitä täälläkään ei nähdä – rohkeutta.
Koska rakenne kuulostaa hyvältä, oman elämäntavan rakentaminen ilman, että täysin seuraat jonkun toisen mallia, tarkoittaa epävarmuutta. Se tarkoittaa vastuuta. Se tarkoittaa joskus pitäytymistä jossakin, vaikka muut eivät oikein ymmärtäisi, mitä teet.
Estetiikassa se ei näy.
Mutta se on siellä, koko ajan.
Ja ehkä kaikista tärkein:
Amaelle ei ole minun elämäni.
Se on ilmaus siitä, miten valitsen elää elämääni.
Minussa on suuria osia, jotka eivät koskaan tule olemaan tyytyväisiä. Eikä niidenkään pitäisi olla. Ihmissuhteita, tunteita, kokemuksia, joiden pitäisi olla minun.
Koska jos kaikki tulee näkyviin, jotain tärkeää katoaa.
Sitten siitä tulee rooli.
Ei elämää.
Ja sitä en halua.
Haluan luoda elämän, joka on yhteydessä toisiinsa. Missä työ ja elämä eivät ole ristiriidassa. Missä rakenne ja vapaus eivät kumoa toisiaan, vaan itse asiassa vahvistavat toisiaan.
Missä on tilaa sekä hyvin harkitulle että täysin spontaanille.
Sekä flow’n että levon kannalta.
Joten kun näytän tämän kuvan, en tarkoita, että "näin sinun pitäisi tehdä se".
Se on tarkoitettu osoittamaan, että se toimii.
Että on mahdollista luoda jotain, mikä tuntuu yhtenäiseltä. Jotain, mikä näyttää tien eteenpäin. Jotain, mikä ei ole vain päivien kokoamista yhteen, vaan niiden oikeaa elämistä.
Sinun tavallasi.
Ja jos tunnistat itsesi tässä – kaipauksessa suurempaan yhtenäisyyteen, tyyneyteen, selkeyteen menettämättä sitä, mikä on elävää – tämä on sitten kutsu.
Ei kopioidakseen minua.
Mutta aloitetaan siitä, missä olet.
Ja rakenna elämääsi, Amaelle.
Koska elämä ei parane tekemällä enemmän.
Se kasvaa, kun tekemisemme on todella yhteydessä toisiimme.
Ja minulle Amaellessa on kyse juuri siitä.
Elämäntapa.
Minun tapani. Sinun tapasi.
Ja samaan aikaan – vain osa kaikkea mitä olen.
– Maria
Amaelle Life
